Pekka Mänttäri kirjoittaa

Kun opettajan työura on jatkunut kauan, alkaa yhä useammin tapaamaan aikuistuneita entisiä oppilaita. Näissä kohtaamisissa  palataan lähes aina yhteisiin kouluvuosiin ja -muistoihin. Se, mitä koulussa aikanaan tapahtui ja minkälaisissa oloissa, jättää pysyvän jäljen. Koulu koetaan tärkeäksi osaksi elämää. Melkein jokainen kouluaikojaan muisteleva puhuu asioista, joihin on liittynyt voimakkaita tunteita ja emotionaalisia elementtejä. Harvemmin kukaan muistelee asiatiedon oppimisen yksityiskohtia, sillä niissä olevia aukkoja voi paikata kerta toisensa jälkeen myöhemminkin. Mutta tunteet ja elämykset liityvät hetkeen, joka ei koskaan enää palaudu samanlaisena.

Kouluyhteisön työskentelyssä olisi mielestäni aina muistettava, että hetkeen pitää osata tarttua nopeasti ja että työtä kannattaisi usein tehdä tunnepuoli edellä. 
Kouluyhteisö ei toimi hyvin, jos sitä johdetaan huonosti. Koulun hyvyys on siis riippuvainen rehtorin kyvyistä ja taidoista. Vaikka suomalainen rehtorikoulutus onkin huipputasoa, ajattelen, että rehtoriksi synnytään. Rehtorin työ on taitolaji. Hallinnon pykälät oppii muistamaan ja talouden hallintaan vaadittavat taidot oppii omaksumaan vuosien saatossa. Mutta monella tavalla heterogeenisen työyhteisön viisaaseen johtamiseen tarvitaan synnynnäisiä lahjoja. Koulussa työskentelee ihmisiä, joiden ikäjakautuma voi olla kuudesta yli kuuteenkymmeneen vuoteen. Kouluyhteisö muistuttaa mielestäni optista kaleidoskooppia, jonka sisään on asetettu peilinsuikaleita. Putken päässä kahden lasilevyn välissä on pieniä vapaasti liikkuvia värillisiä esineitä, vaikkapa lasinsiruja. Pienikin liike tai ravistus asettaa sirut uuteen järjestykseen ja peilien heijastamat kauniit symmetriset kuviot muuttuvat alati. Se, mikä oli äsken, ei enää koskaan palaa. Vähimmillään tähän riittää yhdenkin pienen sirun liike. Tähän verrattavaa tapahtuu koulussa päivittäin ja taitava rehtori on tästä perillä ja osaa reagoida muutoksiin joustavasti, inhimillisesti ja sydämellään.


En väheksy taloudellisten ja hallinnollisten resurssien merkitystä, vaikka tunteista ja elämyksistä puhunkin. Vallitsevan niukkuuden aikana on tärkeää, että rehtorilla on taito löytää eri toiminnoille luovia edellytyksiä tai esim. projektirahoitusta. Monenlaiset kansainväliset hankkeet ovat saaneet alkunsa  ja rahoituksensa aikaansa seuraavan rehtorin aloitteesta. Koulumaailma ei saa loppua koulun piha-aitaan eikä luova ja innostava toiminta rahojen puutteeseen.


Joskus tuntuu, että rehtorilta vaaditaan yli-inhimillisiä kykyjä. Hyvässä johtamisessa on kuitenkin kysymys pienistä asioista: oman roolin ymmärtämisestä, lähimmäisten arvostamisesta ja onnellisen ilmapiirin luomisesta työyhteisöön, kuten Pasi Sahlberg blogissaan toteaa. Luin sanomalehti Keskisuomalaisesta artikkelin, jossa aivotutkija Katri Saarikivi puhui nykyajan työyhteisöistä. Hänen mielestään tulevaisuuden asiantuntija on se, joka osaa kysyä oikeat kysymykset yhdessä toisten kanssa. Hän näkee myös muutoksia  yhteisöjen rakenteissa ja rutiineissa. Edelläkävijöitä ovat ne, joissa tiimit rakentuvat kiinnostuksen mukaan. Kaikkien ei tarvitse osallistua kaikkeen. Ajattelen, että tämä koskee myös kouluja. Rehtorin tehtävänä on kannustaa ja antaa tilaa toimia.


Sain tehdä opettajan työni Rukan koululla  ymmärtävien kollegojen ja rehtorien kanssa. Olen siitä kiitollinen. Nyt eläkevuosina on aikaa miettiä, mitä kouluvuodet jättivät mieleen. Yksi kokemus on ylitse muiden. Olin kerran oppilaitteni kanssa Riisitunturin kansallispuistossa. Päivän päätteeksi koko päivän jatkuneen toiminnan jälkeen päädyimme viiden yhdeksäsluokkalaisen kanssa tunturin huipulle, johon oli muutamaa tuntia aiemmin satanut ensilumi. Tuulen mukana taivas selkeni ja näkyvissä olivat yhtäkkiä tähdet, revontulet ja Kitkajärven selältä heijastuva kuu. Nuoret asettuiva selälleen vastasataneeseen lumeen katse kohti  tähtitaivasta ja eräs heistä sanoi: " En unohda tätä koskaan" . Elämys oli meille yhteinen, tärkeä ja koskettava. Sellaisia hetkiä toivon kaikille kouluyhteisöissä toimiville.