Äidin muistolle

Puhe äidin muistotilaisuudessa kesäkuussa 2013

Hyvä saattoväki, hyvät ystävät

Veera soitti meille kaikille tutun P.J. Hannikaisen säveltämän lastenvirren ”Maan korvessa”.

Seuraavaksi yritän muistella äitini elämänpolkua. Tätä muistelusta olen tehnyt yhdessä Anna-siskoni ja Onerva-tätini kanssa.

Äitini Anja Annikki syntyi 5.9.1937 Kurvisenvaarassa tilalla, johon esi-isä Erik Kurvinen oli asettunut asumaan noin 290 vuotta aiemmin. Äiti syntyi nykyisellä Jussilan talon paikalla olleeseen kotiin. Vanhempien Lennen ja Anna Hellin lisäksi taloutta asustivat 1½-vuotias isosisko Onerva, Loviisa-mummo  ja Juho-ukki sekä Lennen veljien Jussin ja Leandern nuoret perheet.

Äitini oli kaksivuotias, kun syttyi talvisota ja perheen oli lähdettävä evakkoon Pudasjärven Sarakylään. Talvievakon aikana kuoli Juho-ukki ja Liisa-serkku. Heidät haudattiin Sarakylään. Eeva-sisko syntyi Pudasjärvellä evakkoreissun aikana.  Sarakylässä asuessa tapahtui lapsille vahinko, joka jätti äidille alitajuntaan pysyvän muiston, pelon virtaavaa vettä kohtaan. Tyttöjen seikkaillessa Livojoen varella, äiti luiskahti liukkaalta kiveltä jokeen. Valpas naapurin tyttö, Virtalan Annikki pelasti äidin virran pyörteistä tarttumalla punaisen mekon helmaan. Onneksi oli varjelusta lasten taipaleella.

Onerva muisteli, että Helli -äiti teki Onervalle ja äidille Molla-Maijat. Nuket jätettiin evakkoon lähtiessä pirtin katto-orren päälle odottamaan paluuta evakosta, sillä mitään ylimääräistähän ei sallittu otettavan mukaan. Kaikkien harmiksi perheen koti poltettiin ja samalla paloivat nuketkin.

Evakosta palattiin Kurvisentien länsipuolelle Mutkalaan, jossa koko suku, veljesten Jussin, Leanderin ja Lennen perheet sekä Loviisa-mummi ,  yhteensä 18 henkilöä asui pienessä kahden huoneen mökissä tilapäisesti. Äitini oli viisivuotias, kun perhe pääsi muuttamaan jouluksi -42 vielä keskeneräiseen taloon nykyiselle paikalle Kurvisenvaaraan. Pirtti oli valmis, mutta kamari valmistui vasta aikaa myöten.

Kesällä -43 perhe joutui lähtemään uuteen evakkoon, jolloin mentiin partisaaneja pakoon Kuusamon Nissinvaaralle. Siellä asuttiin Autioahossa, Kujaloiden talossa. Äitini muisteli uimareissuja Nissijärvessä. Kurvisenvaarallahan uintipaikka oli kaukana.  Takaisin Kurvisenvaaraan palattiin marraskuussa. Kesällä -44 lähdettiin jälleen partisaaneja pakkoon ja oltiin nyt Poussussa, Likoniemen talossa. Sieltä lähdettiin evakkoon Haapavedelle ja Kärsämäelle. 

Talvi vietettiin Kärsämäellä ja keväällä -45 palattiin takaisin Kurvisenvaaraan.  Elettiin sodan jälkeistä ahkeran rakentamisen ja työnteon aikaa, jolloin lapsesta alkaen oppi näkemään miten työtä taloissa tehtiin. Ja työtähän oli seitsemänlapsisessa perheessä. Jo kahdeksanvuotiaana äiti kulki isänsä ja sisarensa kanssa Rautapurolla Venäjän rajan pinnassa, yli 10 kilometrin kinttupolun päässä, niityllä. Äidin tehtävänä oli mennen tullen kantaa niitylle haravan varressa kattilaa. Onervan selässä oli reppu.

Koulunsa äiti aloitti Onervan mukana kulkien aluksi kuunteluoppilaana. Koulua käytiin parakilla nykyisen Teleikön talon kohdalla.  Talvella kouluun kuljettiin suoraan hiihtämällä, jolloin Kurvisenvaarasta laskettiin suoraan Rinnesuolle ja siitä parakille. Ensimmäisiä äidin opettaja olivat ainakin Kivekäs, Nopola ja Kiiski.  Muutaman vuoden päästä päästiin Kurvisenvaaran alle Särkän uuteen kouluun , jossa ensimmäinen opettaja oli Lyyli Lehtola.

Äiti istui alaluokilla aina Onervan vieressä. Ison siskon tehtävänä oli vahtia, että kynä pysyi oikeassa kädessä, sillä vasenkätisenä kynä tahtoi siirtyä siihen väärään käteen. Tämän tiukan ohjauksen seurauksena äiti oppi leikkaamaan saksilla yhtä hyvin molemmilla käsillä, mutta perunat hän aina kuori vasemmalla kädellä. Oikealla kädellä kirjoittaminen kuitenkin sujui hyvin. Äidin käsiala oli tasaista ja kaunista.  

Äiti oli 13-vuotias kun Helli -äiti, puoli vuotta sairastuttuaan kuoli.  Elämä jatkui, Lenne -isä oli huolehtivainen ja sisarukset pitivät yhdessä huushollia pystyssä. Äidin kotitalo oli nimeltään Uutela, mutta se tunnettiin isännän nimen mukaan Lennelänä ja talon tyttöjä puhuteltiinkin Lennelän tytöiksi. Kylässä oli leikkikavereita. Oman sisarusparven lisäksi naapurissa Jussilassa asui samanikäisiä tyttöjä. Nuoruuskavereina oli myös Haaralan Helvi, Anttilan Aune ja Mäntylän Eila.

Elämä Kurvisessa oli tavallisen onnellista. Monenlaista kommellustakin sattui. Eräänä kesälauantaina Onerva ja äiti halusivat lähteä naapurikylään maatalousnäyttelyn iltamiin. Pääsymaksua ei kuitenkaan millään irronnut Lenne-isältä. Lopulta isä vähän niin kuin viimetipassa heltyi ja nakkasi pirtin pöydälle viisimarkkasen. Tytöille tule kiire iltamiin. Valkoiset tennarit jalkaan ja kiireesti kävellen matkaan. Kun he olivat saapumassa isolle tielle, he kohtasivat Nikkelän lehmät kävelemässä jonossa. Yllätyksenä jonon viimeisenä oli Isolehdon nuori sonni, joka pyörätikin jonosta kohti iltamiin kiiruhtavia tyttöjä. Kiirehän siinä tuli takaisin koti kotia. Äiti pinkoi kevytjalkaisena edellä niin, että valkoiset tennarit vain vilkkuivat. Onervalla oli täysi työ pysytellä möyryävän sonnin edellä. Tytöt pelastautuivat koulun aidan sisäpuolelle ja sieltä noron kautta kotiin. Iltamareissu jäi sillä kertaa tekemättä. Seuraavana aamuna äitini meni tapansa mukaan lypsylle ja avasi lantaluukun. Yllätykseksi sonni seisoa möyrötti lantalassa turpa kiinni luukussa. Saattoi siinä tulla kiire sen jälkeen sonnillekin.

Äitini oli palkkatyössä Kurvisenvaaran alla sijainneessa koulussa keittäjänä ja vahtimestarina. Äitini halusikin päästä alalle ja kotitalouskouluun. Hän saikin opiskelupaikan. Sijainenkin oli koulun keittäjälle hankittuna, mutta Lenne-isä ei päästänytkään lähtemään kouluun. Niin jäi koulunkäynti, mutta into oppia ei sammunut koskaan.

Äitini ja Sauli-isäni, äiti vaaran päältä, isä vaaran alta löysivät toisensa -60 luvun alkupuolella.  Naimisiin he menivät joulukuussa 1961. Nuoripari asettui asumaan Riihiahoon. Isästä tuli ”aikuinen ottopoika” lapsettoman pariskunnan isän tädin Kristiinan ja puolisonsa Juhon talouteen. Tiina ja Juho, täti ja setä, kuten me heitä kutsuimme, jäivät syytingille taloon.

Nuoren parin ensimmäiset vuodet olivat työntäyteisiä. Pientilaa kohennettiin rakentamalla taloon lisäosaa ja navettaa sekä raivaamalla tilalle uutta peltoa. Perheeseen syntyi neljä lasta viiden vuoden sisään. Minä synnyin huhtikuussa -62. Sisarellani Annalla ja minulla on ikäeroa kahta viikkoa vaille vuosi. Pasi on syntynyt elokuussa -64 ja Ossi huhtikuussa -66.

Karjanhoito oli äidin vastuulla, isä hoiti ulkotöitä ja kulki talvella savotassa. Me lapset olimme Juhanin ja Tiina hoidettavina.

-60-luvun loppupuolella jokaiseen Kurvisen talouteen tuli maanviljelyksen sivuun jotakin muuta yritystoimintaa. Oli taksi, turkistarhaa, oli kuorma-autoa, poronhoitoa. Isäni, Lenne-ukkini, äidin Veikko-serkku ja Eeva-siskon puoliso Seppo perustivat yhteisen kalanviljelylaitoksen Mutkalan maille Salmijoen varteen. Muutaman vuoden jälkeen yritystoiminta jäi Veikon ja isän hoitoon.

Karjanpito piti lopettaa -70-luvun puolessa välin äidille puhjenneen allergian vuoksi. Äiti altistui lehmän karvan hilseelle, joka aiheutti astman. Mutta työtä riitti kalanviljelylaitoksella. Aluksi kulki matkan kävelemällä, myöhemmin mopedilla. Oli ilma mikä hyvänsä, äiti ajeli Riihiahon ja altaan väliä vihreällä automaattivaihteisella tunturillaan, menopelillä, jota me mielellämme lainasimme. Lopulta kylän emännät päättivät mennä autokouluun. Ajokortin saamisen jälkeen työmatkat helpottuivat.

Äiti oli myös joitakin jaksoja töissä vartiolla keittäjä-siivoojana. Ainakin silloin kun vartiorakennusta peruskorjattiin. Parinkymmenen vuoden ajan äiti oli sivutyönään vesihallituksen palveluksessa mittausaseman hoitajana. Äiti mittasi sadeveden joka aamu kahdeksan aikaan, pari kertaa kuukaudessa Helsinkiin lähti sadevedenkeräily, ”saastepönttö” kuten sitä nimitimme. Talvella mitattiin lumen määrää ja painoa. Talvimittaus oli lähinnä isän ja veljieni vastuulla.

Sen minkä lapsuudesta muistaa äidin tekemisestä, niin vapaahetket hän vietti ristikoita tehden tai lukemisen ja neulomisen parissa. Meidän äidille ei ollut mikään ongelma lukea ja neuloa yhtä aikaa, neuloa jopa kuvioneuletta.

Lapsuuteeni kuulivat myös käsityöillat, jolloin kylän naiset kokoontuivat yhteen kahvittelemaan ja tekemään käsitöitä. Mielikuvana minulla on Ahoniemeen Eetun taloon tehty hevosmatka yli Kurvisenvaaran ja Kivijärven. Mukana oli ainakin isäni, äitini ja Hanna-mummo. Siellä käsityöillassa mukana olivat myös miehet, sillä tehtävänä on höyhenten puhdistaminen, jossa jokaisesta höyhenestä leikattiin pois kova ja pistävä ”kynä”. Lieneekö höyhenistä valmistettu kylän viimeinen kotona tehty höyhentyyny.

Monet olivat myös kudontakurssit, joihin äiti osallistui. Ensimmäinen kutomakurssi, jonka minä muistan, pidettiin Välitalon pirtissä. Täytin tuona keväänä seitsemän vuotta. Kurssin aikana kävin äidin kanssa postiautolla kouluuntulotarkastuksessa Murtovaarassa neuvolassa. Muistan, että Murtovaaran osuuskaupasta äiti osti siivutettua metvurstia hiukopalaksi matkalaisille.

Äiti oli hyvin siisti ihminen, siskojensa mukaan jopa ylisiisti ja tarkka kaikessa. Tarkkuus ja järjestyksenpito oli Onervan mukaan periytynyt Loviisa-mummin mukana Hiltusesta.  Äiti oli hyvä käsityön tekijä. Tarkkuus näkyi ainakin siinä, että sukkaan ei saanut tulla yhtään laukkasilmukkaa, kuviosidoksisen pellavaliinan jokainen virheellinen langanjuoksu korjattiin. Purettiin kudosta vaikka puoli metriä, jos virhe tuli.

Muistan, kun äiti päätti tehdä käsin virkatun parisängynpeitteen Annalle ja Jukalle häälahjaksi. Hän aikoi tehdä saman myös meille muille lapsille, mutta varotti, että ihan heti lahja ei tulisi valmiiksi. Koska Matti ja minä menimme sitten ilman jahkailua naimisiin, lahjan tekemisessä tuli kiire. Äiti totesi itse, että piti valita vähän paksumpi lanka, jotta työ eteni nopeammin. Joka joulu koko pesue sai uudet villasukat, joskus kirjoneulevartiset, toisinaan pitsisukat, aina erilaiset.

Äiti osallistui innolla kotikylän toimintaan. Erityisesti maa- ja kotitalousnaisten toiminta oli tärkeää. Oli sienikursseja, keittokursseja, hirviruokakursseja. Äiti osallistui seuran tavoitteelliseen koulutustoimintaan suorittamalla erilaisia kursseja, avaimia. Sieltä lienee myös se, että äiti kannusti aina meitä lapsia opiskelemaan. Kai hän sai tartutettua minullekin ikuisen opiskelijan innon.

Äiti omien töiden tekemisen ohessa tietämättään toteutti meihin lapsiin ”laerning by doing” –pedagogiikkaa, tekemällä oppimista. Tämä tuli esiin esimerkiksi kun yläkoululaisena ompelin innolla vaatteita. Äitini ei antanut tarkkoja ohjeita, vaan hän aina kehotti kokeilemaan. Eihän se aina onnistunut ensimmäisellä kerralla, uusi yritys saattoi jo tuottaa paremman tuloksen. Noiden kokeilujen kautta opin, että takin vuoren tulee olla isompi kuin itse takki.

Äiti oli kova kulkemaan marjassa. Hän osasi kulkea laajalla Etelä-Kuusamon metsissä, tunsi hyvin polut, koska oli lapsesta saakka niitä kulkenut. Toinen kesän puhdetyö oli kasvimaan ja erityisesti kukkapenkkien hoito. Äiti sai kasvamaan kukat, joiden kasvattaminen saattoi muille olla hankalaa. Iltaisin oli iso operaatio peitellä kukat yöpakkasen varalta.

Äiti ja isä alkoivat varautua eläkevuosiin rakentamalla paritalon yhdessä Pasin perheen kanssa Torankijärven taakse. Aluksi kirkonkylän asunto oli lähinnä kahvinkeittopaikkana kauppareissuilla. Lopulta talvet vietettiin kirkolla ja kesä asuttiin Kurvisessa. Kuin muuttolinnut ha palasivat Kurviseen äitienpäivän jälkeen ja takaisin talvehtimaan isäinpäiväksi.

Pari viimeistä kesää äiti vietti lähes kokonaan kirkolla. Viimeinen reissu Kurvisenvaaraan tehtiin syyskuun lopussa. Muistopöydällä oleva kuva on otettu Uutelan pirtissä vierailun aikana.

Äidin elämää varjostivat eri sairaudet. Ensiksi tuli jo mainitsemani astma, johon hän joutui käyttämään lääkitystä yli 35 vuoden ajan. Sitten tuli nivelreuma, joka hankaloitti käsitöiden tekoa. Viimeinen sairaus myelooma, joka sitten koitui äidin menoksi, todettiin reipas kolme vuotta sitten.

Lopuksi Veera vielä soittaa äidin serkkujen toiveesta sävelmän ”Lapsuuden toverille”ja sen jälkeen vielä laulun Lintu.

Kiitän lämpimästi teitä kaikkia,  että olette kokoontuneet meidän kanssa muistelemaan äitiämme.